Sadetta hiljaa kuuntelen
katselen tummia puita.
-Voiko olla joulukuuta,
siin` ääneen aattelen.
- Niinpä niin, sanos muuta,
kolottaa niin vanhan luita.
Virkkaa viisas kotitonttu
yllään joulun punakolttu.

-Pitäkäähän pienempää suuta,
huutaa ylväs pönttöuuni,
- kaipaa vatsani jo puuta.
Ihan pieni hetki vain,
 sehän on mun duuni.
Haeskelen nyt tonttuain,
mutt´onkin keittiössä salaa
se etsimässä iltapalaa.

Siis oitis klapit kitaan heitän,
hyvät iltakahvit keitän.
Tuoksuu tuvassa nyt tuttu juoma
hyppää viereeni tuo oiva kuoma.
Se pipariaan mutustaa
ja kohta alkaa jutustaa:
- tääll`sata vuotta isäntinä,
oomme olleet uuni sekä minä.

Yhä nurkissa tuuli ryskää,
potee uuniparka virkayskää
Näet kutittaa savu sen nenää,
- kiitos ei yhtään apetta enää!
Posket sillä jo punottaa,
helmeilee otsalla hiki.

Mokoma kamarin kuumakalle,
minä kylmänä pidän pääni.
Urkin, kurkin kaikkialle,
ett`kunnossa pysyy lääni.
Mutt`ystävät oomme parhaat,
sä nyt jo ehkä arvaat,
miks hyvä tääll on olla:
me vartioimme kartanolla!

Tuhahtaa raukeasti uuni
- on lämmin kylki mulla.
Siihen selkäs nojaa, pääsi paina
- Oi sä osuit suoraan sieluhuni,
nyt vierees kömmin, niinkuin aina.

Sukii parran satavuotiaan
pian kuorsaa tontun uniaan
- Saa joulu joulu tulla!

tunnelmoi anoppi, lämmitellessään hemmaa itsenäisyyspäivänä 6.12.2006,
Suurkiitos siitä!